Politiikka-sanan alkulähde on Oxfordin englannin sanakirjan mukaan antiikin kreikan kielen sanassa polis, ”kaupunki” ja siitä johdettu sana politiká tarkoittaa ”kaupungin asioita”. Kansalainen on ”kaupungin asukki”, eli politēs, joten politiikasta kiinnostunut kaupunkilainen oli tuolloin kirjaimellisesti kiinnostunut omista asioistaan. Mielenkiintoista on, että nykyään globalisaation ja sosiaalisen median lonkeroiden myötä politiikka tuntuu olevan aika kaukana ruohonjuuritason vaikuttamisesta, vaikka toki meillä on tätä varten kunnallispolitiikka ja sitten erikseen globaali vaikuttaminen sekä ulko- ja maailmanpolitiikka.
Teksti: Ada Määttä & Samir Verma
Politiikka-sanan alkulähde on Oxfordin englannin sanakirjan mukaan antiikin kreikan kielen sanassa polis, ”kaupunki” ja siitä johdettu sana politiká tarkoittaa ”kaupungin asioita”. Kansalainen on ”kaupungin asukki”, eli politēs, joten politiikasta kiinnostunut kaupunkilainen oli tuolloin kirjaimellisesti kiinnostunut omista asioistaan. Mielenkiintoista on, että nykyään globalisaation ja sosiaalisen median lonkeroiden myötä politiikka tuntuu olevan aika kaukana ruohonjuuritason vaikuttamisesta, vaikka toki meillä on tätä varten kunnallispolitiikka ja sitten erikseen globaali vaikuttaminen sekä ulko- ja maailmanpolitiikka.
Tämän päivän politiikkaa voisi ehkä paremmin luonnehtia keskustelulähtöiseksi asioiden selvittelyksi erotuksena käytännön asioiden hoitamisesta. Kynnys osallistua polttaviin keskustelunaiheisiin on madaltunut, kiitos vanhan ystävän ja vihollisen, internetin.
Raitiovaunussa Meilahti-keskusta -välillä saattaa sukeltaa hädin tuskin yläasteiän saavuttaneiden nuorten innostuneeseen puheeseen Venäjän ja Kiinan ulkopolitiikasta ja jo alkaneesta ”Wöörld waar kolmosesta”. Muun muassa tämän tapaisten keskusteluiden lähteenä toimineet TikTok-vaikuttajat näyttäisivät onnistuneen maalaamaan suuria elokuvallisia teemoja ja saamaan lapset kiinnostumaan yllättävän teknisistä maailmanpoliittisista yksityiskohdista. Nykynuoret vaikuttaisivat ehkä sittenkin olevan enemmän kartalla kuin aikaisemmin on luultu, mutta toisaalta oman sijainnin läimäyttäminen poliittiselle kartalle näyttäisi olevan yhä enemmän ylhäältä tulevien vaikuttajien käsissä. Mielipiteiden muodostaminen ei kuitenkaan tapahdu askartelustudiossa leikkaa ja liimaa-tyyliin, vaan vaatii kyseenalaistavaa keskustelua ja asioiden syvällistä pohtimista.
Tarkoittaako politiikasta kiinnostumaton ihminen yksilöä, joka ei itsekkäästi ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta vai voisiko osallistumattomuuden syynä olla rakenne, jossa yksilö on kasvanut? Apatia ei rohkaise toimintaan, jolloin status quo säilyy. Onko apatia opittua, opetettua? Kenen edun mukaista on se, että politiikka ei tunnu innostavan nuoria ihmisiä, vai onko kenenkään? Toisaalta nuoret vaikuttavat muilla tavoin, kuten esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla sekä suoremmin keinoin, kuten ilmastokysymyksissä kansalaistottelemattomuuden kautta. Poliittinen kenttä on oma maailmansa jargoneineen, opetellun mataline äänineen, ympäripyöreine toteamuksineen, tyhjine lupauksineen ja arvoristiriitoineen. Ja silti todellinen vaikuttamisen siemen itää paikoissa, joissa on sopivassa suhteessa idealisteja ja toppuuttelijoita.
”Voisiko jopa olla niin, että vahvaan yksilöllistymiseen opettava kulttuurimme voitaisiin rinnastaa antiikin kreikkalaiseen käsitykseen idiotismiin kannustavasta ympäristöstä?”
Oma sukupolvemme tuntuu heränneen politiikkaan kertarysäyksellä. Sosiaalinen media toimii informaatiota salamannopeasti levittävänä linkona, jossa kiinnostuksen energialla pyörivät algoritmit paljastavat ennemmin tai myöhemmin jokaiselle tarpeeksi scrollaavalle sisällönkuluttajalle maailman piinaavat ongelmat yksilöllisesti räätälöidyissä kauhuskenaarioissa. Aikaisemmin etäiseltä tuntuneista muiden ihmisten ongelmista onnistutaan nyt rakentamaan jokaiselle relevantit arkielämän keskustelun aiheet: tarkemmin ajateltuna oma tieteellisesti ja teknologisesti ylikierroksilla käyvä todellisuutemme alkaakin muistuttaa enemmän Marvel-elokuvaa.
Politiikasta puhuttaessa mainitaan usein vastuu yhteisistä asioista sekä epäitsekkäät pyrkimykset, mutta unohdetaan, että harva varmaan jaksaisi poliitikon vaativaa työtä, ellei olisi kiinnostunut ajamaan jotakin itselleen tärkeää asiaa. Poliittiseen osallistumiseen liittyy paljon tunteita ja ristiriitoja. Syystä tai toisesta aihe ei ole helposti lähestyttävä, vaikka todellisuudessa kyse on jokaista koskevien asioiden hoitamisesta. Käytä hetki politiikasta kiinnostuneen ihmisen stereotyypin kuvittelemiseen. Politiikan kenttä on Suomessa pitkään ollut miesvaltainen ja valkoinen, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, ketkä kokevat poliittisen osallistumisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen omakseen.
Yleinen puuskahdus kuuluu: “Mä en tiedä politiikasta mitään, joten en halua ottaa kantaa tähän asiaan.” On huomionarvoista pohtia, kuka sitten tietää, ja kenen suusta äänekkäimmät kannanotot tulevat. Harva kuitenkaan on syntynyt poliitikon stressirypyt otsalla ja tekstiviestiskandaalit taskussa.
Adjektiivilla “idiootti” on niin ikään kreikkalaiset juuret. Merriam-Websterin sanakirjan mukaan kreikan kielen adjektiivi idios tarkoittaa jonkun omaa tai yksityistä, erotuksena yhteisistä asioista. Voisiko jopa olla niin, että vahvaan yksilöllistymiseen opettava kulttuurimme voitaisiin rinnastaa antiikin kreikkalaiseen käsitykseen idiotismiin kannustavasta ympäristöstä? Toisaalta individualisoituneen kulttuurimme tunnusmerkkinä toimivat algoritmit saavat meidät lopulta ehkä sittenkin kääntämään katseemme yhteisten ongelmien pariin. Toivottavasti maailman ongelmien katseleminen ei vain pysy elokuvallisena kokemuksena vaan muuttuu peliksi, jossa pääpalkintona on paremman huomisen rakentaminen.
Palstalla kirjoittaa psykologian opiskelijat