Euroopassa oli näin kireä ilmapiiri viimeksi kylmän sodan aikoina. Silloinen presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen rinnasti vuoden 1961 YK:n yleiskokouksessa Suomen kansainvälisen politiikan roolia lääkärin ammattiin seuraavasti: ”Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa”. Vertaus on alati osuva ja Q:n haastattelussa ministeri Aki Lindén näyttäisi olevan samalla kannalla myös sisäpoliittisesti.

Kustannus Oy Duodecimin julkaisemassa kirjassa Lääkäriprofessio: professionaalisuus lääkärin työssä (2017)(toim. Amos Pasternack, Raimo Puustinen, Jaana Hallamaa) väitetään lääkärin professionalismin yhden tukipilarin olevan ”ylivertaisuus”. Kirjoittajien mukaan tavoitteena on ”pyrkimys kohti ylivertaisuutta (excellence), jossa professiolla on terveydenhuoltoa koskevat yhteiset arvot, käytännöt ja toimintatavat. Niiden avulla saavutetaan yleisön luottamus lääkäreihin ja tuetaan sitä.” Mielestäni tuo sana yleisö pitää sisällään kaiken tämän ajatustavan vääryyden. Yhteiskunnassamme luottamus lääkäreihin perustuu monessa tilanteessa epäluonnolliseen ajatukseen, että lääkärit ovat ikään kuin ”ylivertaisia moraalijumalia, virheettömiä ja täydellisiä”. Tämä ulottuvuus lääkäriprofessiosta on täyttä kulissia, näyttelyä, lavastusta ja speksiä, jonka edellä mainitussa yleisössä istuvat kansalaiset; potilaat. Luottamuksemme lääkäreihin täytyy perustua ammattikunnan ymmärrykseen tasa-arvosta, ihmisten kohtaamisesta, inhimillisyydestä, rehellisyydestä sekä siihen, että potilaan etu asetetaan kaiken muun edelle. Nämä arvot tulevat onneksi myös esille edellä mainitussa kirjassa, mutta missään vaiheessa ylivertaisuus ei saisi astua kuvioihin. Luottamus ammattikuntaamme ei saa perustua mihinkään keinotekoiseen lavastukseen, sillä jokainen lääkärikin on vain ihminen. Kaikkine vaillinaisuuksineen.