Aikaisemmin olen yhdistänyt Venäjän kansalaisuuteni lähinnä lapsuuteni, kieleeni ja kätevään tapaan ylittää itäraja. Kaikki muuttui 24.2.2022, kun järjetön autoritarismi kärjistyi sodaksi. Tunsin yllättäen olevani tietyllä tapaa vastuussa tapahtuneesta. En voinut enää kuvitella, ettei asia koske minua. En enää pystynyt paeta tutun ”politiikka ei kauheasti kiinnosta” -väitteen taakse.
21.6.2022
Teksti: Varvara Tiullinen
Kuvat: Varvara Tiullinen & Uliana Tyllinen
Aikaisemmin olen yhdistänyt Venäjän kansalaisuuteni lähinnä lapsuuteni, kieleeni ja kätevään tapaan ylittää itäraja. Kaikki muuttui 24.2.2022, kun järjetön autoritarismi kärjistyi sodaksi. Tunsin yllättäen olevani tietyllä tapaa vastuussa tapahtuneesta. En voinut enää kuvitella, ettei asia koske minua. En enää pystynyt paeta tutun ”politiikka ei kauheasti kiinnosta” -väitteen taakse.
En olisi ikinä uskonut, että mielenosoituksista tulee osa viikkorutiiniani. Tämä kuitenkin realisoitui nopeasti helmikuun lopulla. Ukrainalaisten Yhdistys Suomessa ry järjestää mielenosoituksia joka lauantai osoittaakseen solidaarisuutta Ukrainalle. Näihin osallistuu enimmäkseen ukrainalaisia, mutta myös suomalaisia ja venäläisiä. Valtaosaltaan osallistujat ovat nuoria aikuisia, toisaalta myös paljon lapsiperheitä, kuten minun perheeni.
Lähtiessäni ensimmäistä kertaa mielenosoitukseen en yhtään epäröinyt. En ajatellut sitä, kuinka tehokas kyseinen vaikutusmuoto on, vai onko mielenosoituksissa muutenkaan mitään järkeä. Mielessä pyöri vain sota ja sen järkyttävä vääryys, järjettömyys, epäinhimillisyys, pysäyttävä kyynisyys sekä uhka kaikille niille arvoille, joihin uskon. Minun piti nähdä, että muutkin ajattelivat samaa, että muutkin olivat järkyttyneet tästä rikoksesta, etteivät kaikkien arvot ja normit ole tässä yhtäkkiä muuttuneet sodan alettua. Voimattomuus ja mitättömyys tuntuivat sietämättömiltä, niille piti tehdä jotain. Mielenosoitus tuntui oikealta; myös äärimmäiseltä, mutta kuitenkin oikealta.
Mielenosoituksessa oloni hieman helpotti, sillä sain tunteilleni vastakaikua. Näin siellä yhtä järkyttyneitä, surevia ja ymmällään olevia ihmisiä. Meitä kaikkia yhdisti yksimielisyys tapahtuvasta. Oma epätoivo, mitättömyys ja avuttomuus hieman väistyivät. Tunteistani tuli oikeutettuja, jaettuja ja ilmaistuja. Mielenosoituksessa oli lohdullista kokea yhtenäistä vastarintaa tapahtuvalle karmealle rikokselle. Se oli myös tietynlainen verkostoitumistilanne mahdollisuuksineen. Siellä sai helposti tutustua vapaaehtoisiin ja heidän toimintaansa, harkita joukkoonsa liittymistä ja sitä kautta ehkä päästä tekemään jotain vielä konkreettisempaa. Tästä kaikesta huolimatta kysymykseni jäi auki: Mitä minä tällä mielenosoitukseen osallistumisella oikein saan aikaan?
Konkreettista vastinetta mielenosoituksessa käymiselle ei välttämättä näe. Yritykset eivät yhtäkkiä lakkaa yhteistyötään Venäjän kanssa, öljytuonnin kieltoa ei siellä aseteta ja päätökset lisätuesta Ukrainalle eivät ilmaannu siinä samassa. Täten täytynee tyytyä taustan luojan rooliin. Mielenosoitukset eivät tuskin ikinä ole se tehokkain keino puuttua poliittiseen päätöksentekoon, mutta se on väistämättä suoraviivaisin ja näkyvin. Eleellämme loimme taustan ja sitä taustaa vasten päätökset tehtiin tai jätettiin tekemättä.
Osallistumalla mielenosoitukseen halusin myös ilmaista solidaarisuutta entisille koulukavereilleni, jotka kävivät sotaa vastustavissa mielenosoituksissa Venäjän Pietarissa. Siellä ei toki saa puhua sodasta ilman siitä aiheutuvaa vankilatuomiota. Mielenosoituksissakin täytyy olla valmis pidätykseen, mahdollisiin sakkoihin, opiskelupaikan menettämiseen tai lievimmillään selventäviin keskusteluihin poliisiasemalla.
Kuva: Uliana Tyllinen
Yksi ystävistäni (jäljempänä YY) toimii Pietarissa eläinlääkärinä. Hän suostui lyhyehköön haastatteluun Pietarissa järjestettyihin mielenosoituksiin sekä vallitsevaan tunnelmaan liittyen.
Miten ja miksi päädyitte osallistumaan mielenosoitukseen?
YY: Viikko ennen sotaa jännittyneisyys kotona alkoi kasvaa. Muiden maiden tiedustelupalveluiden arviot ja suurten sotilasjoukkojen konsolidaatio Ukrainan rajalla sekä hassut Kremlin levittämät juorut saivat poikaystäväni valmistautumaan pahimpaan skenaarioon. Tähän vaikutti myös kokonaisvaltainen epäluottamus valtion hallitukseen. Itse olin sitä mieltä, ettei Putin ole – anteeksi vaan – niin hullu, sillä se [sota] olisi iso virhe hänen rakastamassa geopolitiikassaan, jolloin se [Putin] ei valitsisi sotaa. Lopulta olin niin väärässä.
Ensimmäisiä tunteita 24.2 olivat jonkinlainen sulkutila, sen jälkeen kauhu ja pelko, jotka lopulta vaihtuivat kiukkuun ja jopa vihaan. Myöhemmin tuli tietoa, että ihmiset olivat kokoontumassa kaoottisesti Gostinyi Dvor -metroaseman lähistölle. Pietarissa mielenosoitusten järjestäjät eivät ikinä valinneet tätä paikkaa mielenosoituksille. Tämä viittasi siihen, että ihmiset lähtivät kokoontumaan spontaanisti. Minä ja muut koulukaverimme emme pystyneet jättää lähtemättä. Tulimme, koska emme halua sotaa, joka tuo mukanaan vain surua, tuhoa ja kuolemia. Tulimme, koska vastustamme ylipäätään Putinin politiikkaa, ja rauhanomainen mielenosoitus on kansalaiserimielisyyden luonnollinen muoto.
Mielenosoitusaktiivisuuteni on vaihtunut keskusteluihin ja somejulkaisuihin. Yritän keskustella ihmisten kanssa tapahtuvasta sekä siten pyrin en niinkään vakuuttamaan, vaan esittämään kysymyksiä ja lähestyä asiaa heidän esittämien väitteidensä kautta. Voimat kuitenkin väistämättä hiipuvat törmätessäni ongelmiin heidän moraalikäsityksissään. Jouduin jopa katkaista yhden ystävyyssuhteeni, vaikka olimme kavereita yli kymmenen vuotta. Liian paljon epäkohtia hyvän ja pahan tasolla, johon en pystynyt vaikuttamaan useasta yrityksestäni huolimatta.
”Sen jälkeen tuli tämä uusi laki venäläisarmeijaa koskevan ”valheellisen tiedon” levittämisestä, joka toi mukanaan käsittämättömät sakot ja todellisen vankilatuomion uhan.”
Miten yhteiskunnassa suhtaudutaan sotaa vastustaviin mielenosoituksiin tai laajemmin erimielisyyteen?
YY: Itse olen töissä yksityissektorin eläinlääkäriasemalla, jolloin vapautta on enemmän verrattuna julkisiin organisaatioihin. Työpaikalla voimme keskustella politiikasta kollegoiden kanssa enemmän tai vähemmän avoimesti. Yleisesti ottaen työpaikallani kukaan ei kannata sotaa, mutta mielenosoituksissa olen käynyt vain minä. Ylilääkäri pyysi minua olemaan varovainen mielenosoituksessa. Aavistin, ettei eläinlääkärin omistaja ilahtuisi, mikäli minut pidätettäisiin muutamaksi vuorokaudeksi, mutta suoraan tästä ei sanottu. Muita [kollegoja] pelottavat kansalliskaartin pahoinpitely, alentaminen ja kidutukset poliisiasemilla. Sen jälkeen tuli tämä uusi laki venäläisarmeijaa koskevan ”valheellisen tiedon” levittämisestä, joka toi mukanaan käsittämättömät sakot ja todellisen vankilatuomion uhan.
Viranomaisena työskentelevä toinen luokkakaverimme kertoi haluavansa irtisanoutua mahdollisimman pian häneen kohdistuvien paineiden takia. Sekä työkaverit että esimiehet kehottavat patriotismiin ja sen valossa sodan (ei kun siis erikoisoperaation) kannustamiseen, mikä tuntuu sietämättömältä.
Mielenosoitukseen ihmiset suhtautuvat eri tavoin. Eräässä mielenosoituksessa taksikuski huusi meille autostaan kasvot punaisina ”ääliöt”, ja kaksi ohimenevää keski-ikäistä naista kommentoivat syyttävään sävyyn ”Näistä heti huomaa, että he ovat liberaaleja…” – ikään kuin se [että on liberaali] olisi jotenkin loukkaavaa. Yksi mies käski meidät painumaan töihin, vaikka olikin sunnuntai. Toisaalta minun kanssani kulki niin paljon hyväsydämisiä, kirkkaita ja yksimielisiä eri ikäisiä ihmisiä, jotka vain hymyilivät näitä kommentteja vastaan. Kun oppositiojohtajat sanovat, että mielenosoitukseen osallistuvat kunnolliset kansalaiset, niin minusta se tuntuu olevan ihan totta.
Mielenosoittajia Pietarissa. Kuva: YY
Mitä mieltä sinä olet pakotteiden toimivuudesta?
YY: Minun on vaikeaa sanoa, miten pakotteet vaikuttivat eliitteihin. Tavallisen kansalaisen kohdalla ne näkyvät kaikkien hintojen nousuna, mikä ei vielä ole kovin suurta, mutta kuitenkin merkittävää. Hallitus pyrkii hidastamaan hintojen nousua kaikin keinoin, mutten tiedä kuinka pitkälle tämä kantaa. Lopettaakseen sodan rahoittamista [länsimaiden] on luovuttava [Venäläisestä] öljystä, mikä on tietty mahdotonta ilman talouteen kohdistuvia seuraamuksia.
Vallankumouksen mahdollisuudet eivät näillä pakotteilla kauheasti parane, eikä se minusta tapahdu ainakaan lähiaikoina. Ärsyttää vanhempien ihmisten asenne ”olemmehan aikaisemmin pärjänneet ilman…”, joten yhteiskunta tulee varmaan sopeutumaan ja etsimään kiertoreittejä. Pakotteet myös vaikuttavat Venäjää pakeneviin ihmisiin, jotka yrittävät paeta vainoamista ja Putinin tyranniaa. En ymmärrä tätä. Heitä estetään samalla tavalla kuin Valko-Venäjän protestoijiakin. Vähän aikaa sitten [Valko-Venäjän mielenosoitukset 2020–21] maailma osoitti tukea ja solidaarisuutta diktaattoria vastaan nousseille valkovenäläisille, ja nyt yhtäkkiä ollaan kaikki syyllisiä. En kannata kollektiivista vastuuta.
Helsingin Senaatintorilla mieltä osoitetaan hieman eri tunnelmissa. Kuvassa Varvaran perheenjäseniä. Kuva: Varvara Tiullinen
”Vaikuttamiskeinona mielenosoitukset on oltava olemassa, sillä se peilaa yhteiskunnan vapauden astetta ja kielii ihmisoikeuksista sekä laajemmin ihmisarvosta.”
Mielestäni autoritarismin pelottavin puoli on se, että yksinvaltias tyranni voi tehdä mitä tahansa koko kansakunnan nimissä ja tietysti tavallisten kansalaisten vaikuttamiskeinot ovat siinä tilanteessa varsin rajalliset.
Palatakseni kysymykseen: mitä mielenosoitukseen osallistumalla sain aikaan? No tuskin käytännössä mitään. Siitä huolimatta he muut, aikanaan Suomessa vapauden puolesta taistelleet ovat saanet aikaan jotain hyvää. Se, että voin nyt vapaasti osallistua mielenosoitukseen merkitsee demokratian olemassaoloa. Se kertoo myös siitä, ettei vapautta rajoiteta ja mielipiteiden tukahduttaminen on epätodennäköistä. Voi olla, että mielenosoitukseen osallistuminen on yksi keino ylläpitää tätä saavutusta.
Vaikuttamiskeinona mielenosoitukset on oltava olemassa, sillä se peilaa yhteiskunnan vapauden astetta ja kielii ihmisoikeuksista ja laajemmin ihmisarvosta. Parhaimmillaan mielenosoitukset ovat siemen jollekin suurelle muutokselle, kuten vallankumoukselle. Toisin sanoen, täytyy olla kiitollinen oikeudesta osoittaa mieltä.
Mielenosoitusten merkityksellisyys poikii demokratian filosofisesta pohjasta: kukaan ei todellisuudessa ole tarpeeksi pätevä taikka kykenevä päättämään asioista ja johtamaan yhteiskuntaa. Meillä on siten oltava järjestelmä, joka toimii kanavana uusille ideoille, aatteille, toimintatavoille ja päätöksille. Näistä voimme yhdessä nostaa käytäntöön ne toimivimmat, tai pikemminkin vähiten huonoimmat tiettyihin vallitseviin tilanteisiin.
Kirjoittajalla on Suomen sekä Venäjän kansalaisuus. Hän muutti 14-vuotiaana Suomeen ja opiskelee tällä hetkellä Helsingin Yliopistossa lääketiedettä.