En olisi ikinä uskonut, että mielenosoituksista tulee osa viikkorutiiniani. Tämä kuitenkin realisoitui nopeasti helmikuun lopulla. Ukrainalaisten Yhdistys Suomessa ry järjestää mielenosoituksia joka lauantai osoittaakseen solidaarisuutta Ukrainalle. Näihin osallistuu enimmäkseen ukrainalaisia, mutta myös suomalaisia ja venäläisiä. Valtaosaltaan osallistujat ovat nuoria aikuisia, toisaalta myös paljon lapsiperheitä, kuten minun perheeni.

Lähtiessäni ensimmäistä kertaa mielenosoitukseen en yhtään epäröinyt. En ajatellut sitä, kuinka tehokas kyseinen vaikutusmuoto on, vai onko mielenosoituksissa muutenkaan mitään järkeä. Mielessä pyöri vain sota ja sen järkyttävä vääryys, järjettömyys, epäinhimillisyys, pysäyttävä kyynisyys sekä uhka kaikille niille arvoille, joihin uskon. Minun piti nähdä, että muutkin ajattelivat samaa, että muutkin olivat järkyttyneet tästä rikoksesta, etteivät kaikkien arvot ja normit ole tässä yhtäkkiä muuttuneet sodan alettua. Voimattomuus ja mitättömyys tuntuivat sietämättömiltä, niille piti tehdä jotain. Mielenosoitus tuntui oikealta; myös äärimmäiseltä, mutta kuitenkin oikealta.

Mielenosoituksessa oloni hieman helpotti, sillä sain tunteilleni vastakaikua. Näin siellä yhtä järkyttyneitä, surevia ja ymmällään olevia ihmisiä. Meitä kaikkia yhdisti yksimielisyys tapahtuvasta. Oma epätoivo, mitättömyys ja avuttomuus hieman väistyivät. Tunteistani tuli oikeutettuja, jaettuja ja ilmaistuja. Mielenosoituksessa oli lohdullista kokea yhtenäistä vastarintaa tapahtuvalle karmealle rikokselle. Se oli myös tietynlainen verkostoitumistilanne mahdollisuuksineen. Siellä sai helposti tutustua vapaaehtoisiin ja heidän toimintaansa, harkita joukkoonsa liittymistä ja sitä kautta ehkä päästä tekemään jotain vielä konkreettisempaa. Tästä kaikesta huolimatta kysymykseni jäi auki: Mitä minä tällä mielenosoitukseen osallistumisella oikein saan aikaan?

Konkreettista vastinetta mielenosoituksessa käymiselle ei välttämättä näe. Yritykset eivät yhtäkkiä lakkaa yhteistyötään Venäjän kanssa, öljytuonnin kieltoa ei siellä aseteta ja päätökset lisätuesta Ukrainalle eivät ilmaannu siinä samassa. Täten täytynee tyytyä taustan luojan rooliin. Mielenosoitukset eivät tuskin ikinä ole se tehokkain keino puuttua poliittiseen päätöksentekoon, mutta se on väistämättä suoraviivaisin ja näkyvin. Eleellämme loimme taustan ja sitä taustaa vasten päätökset tehtiin tai jätettiin tekemättä.

Osallistumalla mielenosoitukseen halusin myös ilmaista solidaarisuutta entisille koulukavereilleni, jotka kävivät sotaa vastustavissa mielenosoituksissa Venäjän Pietarissa. Siellä ei toki saa puhua sodasta ilman siitä aiheutuvaa vankilatuomiota. Mielenosoituksissakin täytyy olla valmis pidätykseen, mahdollisiin sakkoihin, opiskelupaikan menettämiseen tai lievimmillään selventäviin keskusteluihin poliisiasemalla.