Suvun ensimmäisenä lääkisopiskelijana sekä melkein suvun ensimmäisenä yliopisto-opiskelijana saan kummallisia reaktioita vieraillessani kotikulmieni sivistyksen kaitsemissa kolkissa. Tupiin kävellessäni minut tyypillisesti vastaanotetaan jokseenkin messiasmaisesti. Sain yhden alkoholiongelmaisen sukulaisenikin soittamaan AA-palveluihin pelkästään läsnäolollani. Reaktiot herättävät minussa epämiellyttäviä tuntemuksia pirunsarvieni lisäksi sen takia, että sisältä päin katsottaessa lääkärin kiiltokuva katoaa. 

Tyypillisesti lääkäriltä odotetaan barbimaisen epärealistista olemusta. Lääkäri on hyväkäytöksinen, älykäs, kykenevä, vetovoimainen ja ahkera terveyden ruumiillistuma sekä kaikin puolin altruismin hohtava ilmestys, jonka oletetaan virtsaavan vuokralääkärin työpaikkailmoitusten päälle. Tai siis -eiväthän lääkärit virtsaa taikka ulosta. Lääkäreillä ei itseasiassa edes ole sukuelimiä -lääkärietiikan siveellisyys nimittäin kieltää ne. Lääkärillä ei missään nimessä ole myöskään mielenterveysongelmia. Itseasiassa lääkäri on niille täysin immuuni -kuten barbie. Neuroepätyypillisyys sallitaan, mutta vain sellaisella toksisella lahjakkuus-odotuksella. 

Epärealistiset lääkärikuvat eivät sinänsä ole uusi juttu. Hammurabin lain mukaan, jos lääkäri silmän alueen abessia dreneeroidessaan tuhoaa silmän, tulee häneltä sormet katkaista pois. 

Ikävin osa alfa-Q:n tekoprosessista on kuvauspäivän käsin kosketeltavissa oleva itsekriittisyyden ilmapiiri. Iso osa ei joko halua nähdä itsestään otettua kuvaa tai jopa pahoittelee omaa ulkonäköään. Täysin ymmärrettäviä reaktioita, sillä barbie-ihannemaailmassa ihmiset kokevat velvollisuudekseen pahoitella muilta, jos ei tietyssä ajankohdassa näytä yassifioidulta barbielta. Instagram ym. ovat muodostaneet hassun tarpeen hakea täyttä kontrollia siitä, miten itsensä tulee esittää. Ikään kuin oma alfaQ-nurkkaus olisi jokin mainos. Toisaalta alfaQ:ssa ei ole tämän pääkirjoituksen lisäksi oikeastaan ollenkaan journalismia, joten olkaa hyvä ilmaisesta mainostilasta. 

Ahtaalla lääkärimuotillakin on ulkonäöllinen ulottuvuutensa. Täytyyhän lääkärin näyttää lääkäriltä. Sillä yleensä tarkoitetaan, että mahdolliset persoonallisuuspiirteet tulisi piilottaa. Ihanteellisinta olisi metamorfoitua hieman ikääntyneeksi, valkoiseksi cis-heteromieheksi. Ulkonäköodotuksia ja -vaatimuksia perustellaan potilas-lääkärisuhteeseen vedoten. Onko lääkäri velvoitettu taipumaan pakolla cis-heteronormatiivisiin odotuksiin pelkästään sillä perusteella, että yhteiskunnan yleiset raamit ovat cis-heteronormatiivisia? Ja onko tässä mitään järkeä? Ja onko tämä edes laillista? 

Lääkiksessä ihannekuva vähitellen katoaa, mutta samaan aikaan lääkärin epärealistisia ja toksisia ihanteita ei tiedekunnassamme varsinaisesti käsitellä, vaan itseasiassa niitä viljellään -tyypillisesti professionalismiksi naamioituna.  Käsittelyn puute johtaa tunnetaidottomuuteen, ongelmien piilottamiseen ja tärkeiden asioiden banalisoitumiseen. Ehkäpä suurin kontrasti lääkäri-ihanteen ja todellisuuden välillä onkin tunnetaidoissa ja taidoissa puhua raskaista asioista, joita eittämättä odotetaan lääkäriltä, mutta lääkärit ovat auttamattoman huonoja niissä. Ammattikuntamme itseasiassa odottaa naiivisesti itseltään, etteivät raskaat asiat ikään kuin koskettaisi meitä. Lääkäri ei täten myöskään tarvitse ulkopuolista tukea. Tästä syystä tiedekunnassamme ei heru vertaistukea ongelmiin ja optiona ongelmien ratkaisuun tarjotaan lähinnä tutkinnon lopettamista. Ajatukset ja teemat ovat suoraan barbiemaailmasta. 

Lopulta kuitenkin verinen todellisuus taskun pohjalla tahrii ihannekuvan. 

Kuten alfaQ:n kuvauksissa ihanteiden vaikutukset ilmenevät auttamattomana itsekritiikkinä, lääkäri-ihanteiden vaikutukset ilmenevät muun muassa lääkäreiden korkeana itsemurha-alttiutena sekä mielenterveysongelmina.  

Lääkärin ammatti on ainutlaatuinen ja täynnä merkittäviä tapahtumia ja asioita, joihin pystyy vaikuttamaan: synnytys, kuolema, hengen pelastaminen jnejne. Kuitenkin vastineeksi tälle odotetaan elämän uhraamista medisiinalle, persoonallisuuden piirteistä luopumista, heteronormatiivisuudelle taipumista, konservatiivista ajattelutapaa sekä raskaiden asioiden tai mielenterveysongelmien suhteen immuniteettia. Sitten samaan hengenvetoon rankkuus romantisoidaan. Kerran yksi dosenteistamme kertoi ylpeästi nauraen, kuinka hänen lapsensa olivat kyselleet, että onhan siellä sairaalassa sänky, kun olet siellä jatkuvasti. …Heh…heh.  

Lääkikseen tullessa odotukset ovat korkealla. Pian valkoinen takkini liehuu, kun juoksen pelastamaan potilaan hengen. Todellisuutta kuvaa kuitenkin paremmin se, kun muutama kuukausi takaperin keskustelin yhden professorimme kanssa lavuaariin virtsaamisesta vastaanottojen välissä (SIC!).  

Tervetuloa Stadin lääkikseen, täällä meillä kaikilla on taskunpohjat täynnä verta!